keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

mutsin ensimmäinen vuosi.

Tullessani raskaaksi koin lähinnä iloa ja onnellisuutta, mutta myös pienimuotoista haikeutta. Mulla ei ollut kaveripiirissä lapsiperheitä, vain jokunen hassu jossain siellä kaukana. Lähimpien ystävieni kanssa tiesin joutuvani kohtaamaan tilanteen, jolloin meillä ei enää olekaan niin paljon yhteistä. Kaikki tulee muuttumaan, paljon.

Ennen paksuuntumistani mä olisin osannut kertoa enemmän vaikka Ranskan viinialueista kuin vauvoista. Raskausaikana mulla kuitenkin heräsi valtava kiinnostus tulevaa kohtaan. Yritin peitellä innostustani, ilmeisen huonosti. "Eihän lapsen kanssa kannata suunnitella liikaa etukäteen". En tiedä kuvittelinko vai en, vaistosin muiden suhtautuvan raskauteeni vähätellen ja miettien, mitenköhän tuokin tulee vauvan kanssa pärjäämään. Miestä lukuunottamatta kukaan ei sanonut mulle raskausaikana, että musta tulee varmasti hyvä äiti. Se mun piti päättää ihan itse.


Vauva-arjen pyörähtäessä käyntiin mulle oli koko ajan vain selvempää, että imetys, kestovaipat, kantaminen, perhepeti sekä lapsentahtisuus ovat meitä varten. Maalaisjärki ja sydän johdattivat mut näiden asioiden pariin, ne tuntuivat omalta. Ja näin 11 kuukauden jälkeen tuntuvat edelleen. 

Jossain vaiheessa mä kuitenkin havahduin siihen. Mä en ole koko tänä aikana nähnyt perhekahvilassa tai leikkipuistossa kenenkään muun käyttävän kestovaippoja. Trikoisia liinoja ja kantoreppuja näkyy harvakseltaan, mutta kudottua liinaa ei koskaan. Joskus mut saattaa löytää kaupungilta hihkumasta ja osoittelemasta innostuksesta nähdessäni vilaukselta jonkun toisenkin kantajan.



Viiden kuukauden ikäinen lapseni ei syönyt vielä ollenkaan kiinteitä, vaikka "eihän pelkkä maito enää riitä tuon ikäiselle ravinnoksi!". Puolen vuoden iässä tarjosinkin lapselleni sitten yhtäkkiä kokonaisia ruokapaloja - "eikö sua pelota, että se tukehtuu??". Yllätin myös erään sukulaisen kaivamasta sormiruokailevalta, kymmenkuiselta pojaltani ruuanpaloja suusta, koska "ei noin pienen tarvitse vielä osata syödä itse!". 

"Ootteko tykännyt noista kestovaipoista?"
"Toimiiko ne?" 
"Eikö tuo liina ole vaikea käyttää?" 


Niin, tuskinpa meillä kestoiltaisiin ym. vielä melkein vuosikkaan kanssa, jos homma ei toimisi. En tiedä, ajattelevatko ihmiset oikeasti meidän valinneen tarkoituksella mahdollisimman hankalat ja epäkäytännölliset vaihtoehdot arjen pyörittämiseen. Ajoittain tunnen jopa hieman yksinäisyyttä omien lapsenhoitotapojeni kanssa, vaikka tiedän, että onhan meitä "hörhöjä" muitakin..

Itsevarmuus ja luottamus omaa päätöksentekokykyä kohtaan on kuitenkin viimeisen vuoden aikana kasvanut huimasti. Se, että muiden kyseenalaistaessa tapojani osasin luottaa omiin valintoihini, saa mut tuntemaan jopa pienoista ylpeyttä itsestäni (ja tähän väliin huomautus: ei, meillä ei esimerkiksi kestoilla sen takia että voisin kuvitella olevani parempi kuin muut).


 Nyt sen saa varmaan jo sanoa ääneen: minusta on tullut hyvä äiti. Mä olen tyytyväinen vuoden aikana tekemiini valintoihin. Jos voisin tehdä jotain toisin, ressaisin vähemmän.

 Löytyihän niitä äiti-/isä-/vauvakavereitakin matkan varrella (ja niitä on tulossa vielä lisää!). Ensimmäinen vuosi mutsina pamahtaa täyteen toukokuun puolivälissä ja mä odotan seuraavaa vuotta uusine iloineen ja haasteineen enemmän kuin innolla.


4 kommenttia:

  1. Ihana teksti! Samoja tuntemuksia mäkin olen kokenut! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että muillakin on ollut samoja ajatuksia (:

      Poista
  2. Siä oot ihana <3 Ihan kuule samoja asioita oon pähkäilly näiden vuosien varrella. Mulla on vaan se onnellinen tilanne että nykyään noin 90% kaveripiiristä kestoilee, monessa perheessä kannetaan ja sitten on tietenkin kaikki epämääräiset intternetti-ihmiset aka kanssahörhöt joista on ajan kanssa tullut kultaakin kalliimpia ystäviä. Ja hei, sinä päivänä kun kerroit Jaakkimasta (muistan sen niin tarkasti koko tilanteen) ni mä olin ihan 100% varma et saan susta yhden "kanssahörhön" lisää...

    VastaaPoista