yhteisö.

Hei taas pitkästä aikaa

Onneksi en vuosi sitten vielä tiennyt, miten raskas tulevasta vuodesta on tulossa. Olisin ehkä lamaantunut täysin. Vastoinkäymisten jälkeen menen päivä kerrallaan eteenpäin.

Eropäätöksen jälkeen mietin, mihin suuntaan nyt. Miten pärjätä yksin. Ei ole tukiverkostoa lähellä, ei kavereita joiden elämänvaihe olisi samassa kohdassa omani kanssa. En ole yksin, mutta yksinäinen.

Minä ja nelivuotias vaihdoimme kerrostalokolmion omakotitaloon. Muiden kanssa. Täällä meitä nimittäin asuu minun ja minin lisäksi seitsemän muuta tyyppiä - neljä aikuista sekä kolme lasta. Meillä on lapsiperheyhteisö, jollaista en ennen osannut kuvitellakaan. Minillä on nyt kaksi kotia, toinen kommuunissa, toinen isän luona. Ainakin toistaiseksi hän on suhtautunut asiaan hyvin.

Lapselle on täällä ikäistään seuraa, joiden kanssa leikkiä (ja kinastella kuin mitkäkin sisarukset). Muilta saa tukea. Voin uppoutua keskusteluihin tai olla täydellisen epäsosiaalinen yksin tai yhdessä muiden kanssa. Niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Sitä, miten perisuomalainen introverttiluonne, "kotona tarvii olla omaa tilaa ja rauhaa", päätyy lapsiperhekommuuniin, ei ole itsellenikään ihan selvää.

Täällä me kuitenkin nyt ollaan ja meidän on hyvä olla. Ja oon varma, että tästä vuodesta tulee upea. Pikkuhiljaa herättelen siis blogiakin taas henkiin.